“Deutsche Bank vaatii Euroopan pankeille 150 miljardin tukipakettia. Talouskuri on kiristänyt eurokansan pinnaa jo sen verran, että pankkien pelastaminen heidän piikkiinsä saattaisi olla viimeinen naula arkkuun.
Vuoden 2008 finanssikriisissä Yhdysvaltain valtiovarainministerinä toiminut Hank Paulson on saanut moneen kertaan selittää päätöstään ruiskuttaa 450 miljardia dollaria julkisia varoja investointipankkeihin, joita hallinto piti “liian suurina kaatumaan”.
TARP-nimisen ohjelman tarkoituksena oli putsata finanssikriisin ravistelemien pankkien taseista pois arvopaperit, joilla ei ollut enää mitään arvoa.
– Mielipidekyselyjen perusteella TARP sai vähemmän kannatusta kuin kidutus, Poulson muisteli vuonna 2013 myrskyn jo laannuttua.
– En onnistunut vakuuttamaan amerikkalaisia siitä, että ohjelmaa ei tehty pankkeja varten. Se tehtiin heitä itseään varten. Halusimme pelastaa taloutemme katastrofilta.
Nyt samanlaista pelastusta vaatii Euroopalle saksalaisen Deutsche Bankin pääekonomisti David Folkerts-Landau, joka sanoi sunnuntaina Welt am Sonntagin haastattelussa eurooppalaisten pankkien tarvitsevan 150 miljardin euron amerikkalaistyyppisen tukipaketin.
Folkerts-Landaun mukaan pääoman tarpeessa ovat etenkin Italian pankit, mutta monet asiantuntijat ovat vähintään yhtä huolissaan pääekonomistin omasta työnantajasta. Huonoissa kantimissa olevaa Deutsche Bankia pidetään amerikkalaispankkien tapaan liian suurena menemään nurin.
Jos euroalueen johtajat päättävät lähteä Folkerts-Landaun viitoittamalle reitille estääkseen pankkeja kaatumasta, heillä on edessään vähintään yhtä vaikea tehtävä kuin Hank Paulsonilla.
Pankkien pelastaminen julkisilla varoilla tuskin olisi juuri kidutusta suositumpaa työttömyyden ja hitaan kasvun riivaamassa Euroopassa, jossa julkisten varojen puutteella on perusteltu yhä tiukempaa vyönkiristyspolitiikkaa.
Bail outia yrittävät eurojohtajat joutuisivatkin vastaamaan miljoonien kansalaisten kipeään kysymykseen: miksi te pelastatte pankit, mutta ette meitä?
Pankkien takaa löytyy myös tavallisia ihmisiä
Yhdysvaltain kokemuksista on pyritty Euroopassa ottamaan oppia. Vuoden alussa voimaan tulleiden euroalueen uusien sääntöjen mukaan pankit eivät voi saada julkista tukea, ennen kuin niiden velkojat ovat suostuneet tappioihin.
Nyt uusien sääntöjen kiertämistä vaatii niin Deutsche Bankin Folkerts-Landau kuin Italian pääministeri Matteo Renzikin.
Folkerts-Landau luonnollisesti työnsä puolesta ajaa työnantajansa velkojien ja omistajien etua, mutta Renzi viittaa Hank Paulsonin tavoin “tavallisten ihmisten” suojelemiseen.
Renzi haluaa panna italialaispankkien noin 40 miljardin euron suuruisen pääomaruiskeen yksin veronmaksajien piikkiin, koska hänen mukaansa yksityisten velkojien rokottaminen sattuisi liikaa niihin italialaisiin, jotka ovat sijoittaneet kaikki säästönsä pankkien velkapapereihin.
Onkin totta, että viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana finanssisektorin ja kansalaisten kohtalot ovat kietoutuneet ennennäkemättömällä tavalla toisiinsa. Jos eurooppalainen työntekijä ei ole itse sijoittanut kaikkia säästöjään arvopapereihin, on joku julkinen eläkerahasto todennäköisesti tehnyt sen hänen puolestaan.
Sijoitettujen eläkevarojen tuottoja tarvitaan väestön ikääntyessä koko ajan enemmän eläkkeiden maksamiseen, minkä vuoksi pankkien velkojien suojaamista voi yhä helpommin perustella kansalaisten edulla.
Kaikkialla Euroopassa tämän perustelun on silti vaikea uskoa purevan. Esimerkiksi Kreikassa niin eläkeläiset kuin miltei kaikki muutkin ovat joutuneet joustamaan, jotta valtio on saanut euromaiden yhteiseltä Euroopan vakausmekanismilta lainaa.
Miksi sääntöjä pitäisi muuttaa silloin, kun vaakalaudalla ovat italialaisten tai saksalaisten eläkkeet?
Yhteisvastuuta huudetaan hätiin
Saksan liittokansleri Angela Merkel ja muut euromaiden johtajat ovat toistaiseksi pysyneet tiukkoina Renzin vaatimusten edessä, mutta yhä enemmän näyttää siltä, että sijoittajavastuusta joudutaan tälläkin kertaa luistamaan.
Jos Deutsche Bankin Folkerts-Landauta on uskominen, “Eurooppa on sairas” ja pankit tarvitsevat lisää pääomaa mahdollisimman nopeasti. Kun pääoman tarpeessa ovat niin Italian, Saksan kuin kenties muidenkin maiden pankit, sijoittajavastuun toteuttaminen kertarysäyksellä lienee poliittisesti hyvin vaikeaa.
Helppoja vaihtoehtoja ei tosin tarjolla olekaan. Pankkien oma kriisinratkaisurahasto on vielä vaiheessa, ja muun muassa Italia ja Ranska ovat ilmaisseet sen olevan kooltaan riittämätön.
Maat vaativat jo huhtikuussa Euroopan vakausmekanismille oikeutta pääomittaa kriisiytyviä pankkeja, ja viimeisen viikon aikana samaan kuoroon on liittynyt sekä ekonomisteja että pankkien johtajia.
Euroopan vakausmekanismi toimii kaikkien euromaiden antamilla yhteisillä takuilla, joten viime kädessä pankkien pelastamisesta vastaisivat kaikki euromaiden veronmaksajat.
Jos EU ottaa, sen on pystyttävä myös antamaan
Britannian kansanäänestyksen jälkeisessä Euroopassa ajatus yhteisvastuun lisäämisestä finanssisektorin kannattelemiseksi on tulenarka.
Sen toteuttaminen luultavasti vahvistaisi lukemattomien kansalaisten silmissä kuvaa finanssipiirejä suojelevasta ja tavallisia ihmisiä kurittavasta EU:sta.
Jotta unioni voi selvitä pankkien pelastamisen synnyttämästä poliittisesta paineesta, sen on kerrankin pystyttävä kouriintuntuvalla tavalla näyttämään, että EU:lla on jotain annettavaa muillekin kuin pankeille.
Keskustelu Euroopan keskuspankin suoraan kansalaisten tileille luomasta “helikopterirahasta” on kesän ajaksi vaimentunut, mutta sen voi ennustaa Brexit-pölyn laskeuduttua jatkuvan entistä kiivaampana.”